Kirjan julkaisupäivä oli ns. sosiologinörtin normipäivä, josta seuraavassa autenttinen tapahtumakuvaus. Herätys oli kello 4 aamulla ja Pendolino kohti Pasilaa lähti 5.50. Pasilan ratapihan ylittävällä sillalla oli sairaan kylmä tuuli. Pasilassa tapasin miellyttävän toimittajan Eve Mantun, jonka kanssa höpöttelin kaikenlaista hauskaa miesten ja naisten välisiin suhteisiin liittyvää ja sitten teimme pari radiohaastattelua, joista "Kaapin paikka" -ohjelma tulee ulos ilmeisesti ensi keskiviikkona (Aiheesta tarkemmin myöhemmin). Kysymykset olivat hyviä, ja pääsinkin kertomaan kirjan teorioista (muistikuvani mukaan) aika kattavasti ja selventävästi. Mukava välillä puhua asiaakin.
Pasilasta lähdin Helsingin keskustaan, jossa lounastimme Multikustannuksen väen ja Livia Hekanahon kanssa. Ravintola Loft oli minun makuuni liian pramea. Tokaisinkin, että "Mustafa's Kebab" olisi sopinut kirjan henkeen paremmin. Annoskin näytti oikealta kurmee-karitsalta.
Sitten siirryimme päivän vähemmän miellyttävään ja vähemmän onnistuneeseen osuuteen, eli itse julkaisutilaisuuteen, jossa tarkoituksena oli (minun käsitykseni ja kustantajan käsityksen mukaan) keskustella kirjan sisällöstä. Seuraava valokuva on napattu itse tilaisuudesta:
Julkaisutilaisuudesta tuli sisällöltään lähinnä Livia Hekanahon vihaista poliittista monologia, eikä kirjan sisältöä käsitelty käytännöllisesti katsottuna ollenkaan. Ongelma oli lähinnä siinä, että ennen tilaisuutta Livia Hekanaho antoi minulle ja kustantamolle aivan eri kuvan siitä, miten hänen aikomuksenaan oli toimia ja mitä hän aikoi sanoa. Hekanaho esitteli koko julkaisutilaisuuden ajan omia (virheellisiä) ja minun kannaltani mahdollisimman negativiiseksi kärjistettyjä tulkintoja kirjasta. Hekanaho ei näyttänyt suuresti kunnioittavan sitä argumentaation periaatetta, jonka mukaan
"Vastapuolen argumentteja ei tulisi tulkita kuin piru raamattua, vaan päinvastoin, mahdollisimman ymmärtäväisesti".
Hekanaho tivasi minulta hyvin pitkään kirjasta puuttuvien määrittelyjen perään, kuten
"Mitä on kauneus". Erityisesti häntä tuntui huolettavan,
"Miten olen määritellyt kirjassa miehen ja naisen". Sitten hän kyseli, että
"Enkö pidä lesboja ollenkaan naisina, kun käsittelen kirjassa vain heteroita". Yritin vastata, että "Kirja käsittelee heteroseksuaalisia pariutumismarkkinoita" ja että "Homoseksuaaliset ym. markkinat jäivät kirjan tarkastelujen ulkopuolelle". Se ei Hekanahoa kuitenkaan tyydyttänyt ja miehen ja naisen määrittelyistä vängättiin varmaan vartin verran. Hekanahon mukaan,
"Jos miehet eivät halua maksaa treffeillä, niin heidän on vain lopetettava treffeillä maksaminen ja vaadittava, että nainen maksaa puolet". Hekanaho soimasi myös Jyväskylän yliopiston alimpaan manalaan, kun se oli mennyt hyväksymään aiheesta tekemäni gradun - ja vieläpä kohtuullisen hyvällä arvosanalla.
Paras tai ainakin humoristisin osuus Hekanahon monologissa oli noin 5 minuutin pätkä, jossa Hekanaho esitti, että
"Heteromiesten tulisi lopettaa ruikutus ja ruveta homoiksi, niin seksinpuutteesta ei tarvitsisi enää valittaa." Jos Hekanahon tarkoituksena oli yrittää uutta nolouden Suomen ennätystä, niin hän onnistui tavoitteessaan mainiosti. Tilaisuuden jälkeen osallistujat (joiden kanssa keskustelin) näyttivät pohtivan, mistä kirjassa oikein oli kyse ja tokaisivat:
"Nyt kirja on ainakin pakko lukea tämän julkaisutilaisuuden jälkeen". Paradoksaalisesti keskustelustrategia, jossa keskityttiin enemmän poliittisesti motivoituneeseen vihaan kuin keskusteluun kirjan sisällöstä toimikin hyvin kirjan markkinoinnissa. Se saattoikin olla Hekanahon julkilausumaton tavoite, eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Jos jotain ennustuksia julkaisutilaisuuden perusteella pitäisi esittää, niin suurella todennäköisyydellä Hekanahon kutsut vastaaviin tilaisuuksiin alkavat käymään aika vähiin. Se ei yksinkertaisesti käy päinsä, että ennen julkaisutilaisuutta antaa aivan eri kuvan siitä, mitä itse tilaisuudessa aikoo sanoa tai tehdä. Luotettavuus kärsii. Itse kirjan markkinoinnin kannalta minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana Hekanahon tempauksesta.
Julkistamistilaisuuden jälkeen signeerasin kirjani muutamalle "miesaktivistifanilleni", tai pitäisikö jopa sanoa bändärilleni. :-) Yksi muu julkaisutilaisuuteen osallistujista vaikutti niin vihaiselta kirjasta, että pelkäsin hänen saavan sydänkohtauksen.
Ja kuten sosiologinörtin normipäivään kuuluu, seuraavana oli vuorossa City-lehden haastattelu ja kuvaussessio pumpattavan Barbaran kanssa kustantamon johtokunnan huoneessa. Tulevissa kuvissa esiinnyn kaikissa kaikissa mahdollisissa asennoissa, mutta Barbaran törrönännit piti piilottaa siveellisyyssyistä tyynyn alle. Unohtakaa Playgirl ja lukekaa City-lehteä.
Sitten menin uuden ystäväni Heikin kanssa oluelle ja Heikki - ilmeisesti kokemattomuuttaan - sanoi olutpiikin olevan auki kustantamon laskuun. Sitä hän varmaan myöhemmin katui, kun vedin ennen junan lähtöä niin monta pitkää kolmosta kuin kerkesin. Sitten lähdimme hoipertelemaan kohti juna-asemaa, jossa menimme suoraan vessaan.
Juuri kun junani oli lähdössä, puhelin soi. Langan päässä oli entinen tietofinlandiaehdokas Osmo Tammisalo, joka auttoi minua suuresti käsikirjoituksen tekemisessä. Olin luvannut hänelle tekijänkappaleen kirjasta signeerauksen kera. Sanoin, että jätä auto jonnekin kielletylle paikalle ja tule hakemaan kirja, olen raiteella 7, vaunu 2, juna lähtee juuri. Tammisalo juoksi junan kiinni ja sain heitettyä hänelle suurin piirtein liikkuvasta junasta pikaisesti signeeraamani tekijänkappaleen, josta Tammisalo nappasi iloisena kopin.
Asetuin istumaan penkkiin mukavasti ja juna lähti puksuttamaan takaisin kohti Jyväskylää. Olin väsynyt mutta onnellinen. Tällaista on sosiologinörtin normaali arki.
